Syyskuvajahdissa

Teimme viikonloppuna leikkipuistoretken Kaivariin samalla toiveissa ottaa muutama syyskuva lapsista. No se nyt oli helpommin sanottu kuin tehty, ainakin kun toiveissa oli ottaa kuva, jossa molemmat istuisi tai edes seisoisi paikallaan ja mahdollisuuksien mukaan saada myös koira istutettua siihen johonkin väliin. Jos pienempi saatiin paikalle ihmettelemään esimerkiksi lentokoneen ääntä katse taivaassa, isompi oli ehtinyt jo möksähtää ja näytti kuvissa siltä, että alkaa itkeä hetkenä minä hyvänsä. Siinä vaiheesa jopa lasten isä tajusi kakkapissa-huumorin olevan enää ainoa vaihtoehto ja sekös nyt meidän lapsia sitten naurattaa. Tai nauratti edes pienen tarvittavan hetken, kunnes oli aika lahjoa koko jengi pullalla. Nuorin ei valitettavasti lahjonnasta ymmärrä vielä mitään, joten nauruyritysten jälkeen hän otti jalat alleen ja sessio loppui siihen. Lopputuloksena oli kaksi tai kolme aivan käyttö- ja teetätyskelpoista kuvaa kortilla, yhteenä kuvia oli yli 40. Kuvaukset päätettiin Ursulan pulliin, pienemmälle croissantti ja isommalle Berliinin munkki, minkä hän aina mahdollisuuden tullen valitsee. Siinä vaiheessa ei enää kenenkään suu ollut onneksi mutrussa eikä ollut kiire mihinkään. Kaikki hyvin siis.

Tosi kivaksi kuvauslokaatioksi osoittautui Kaivopuiston tähtitornin tilukset. Maisemaa riittää ja kuvien taustalle jäi kauniisti kellertyneiden puiden latvat. Ympäristö muuttui ruskaiseksi muuten aika yllättäen, ensin pari hassua puuta ja parissa päivässä koko maisema olikin sekoitus keltaista ja punaista, ainakin meillä.

Rakastan valokuvia ja valokuvausta. Ennen siihen vain oli kovin paljon enemmän aikaa. Viimeisen vuoden olen luottanut lähes täysin puhelinkuviin ja viimein tänä kesänä kamera pakattiin taas mukaan laukkuun, valitettavan harvoin edelleen. Olen usein palloillut ajatuksella palkata ammattikuvaaja ottamaan syyskuvia koko meidän perheestä, mutta sitten taas toisaalta ihan kelpokuvia onnistutaan ottamaan itsekin, niin siirrettiin ammattikuvaajaa vieläkin tuonnemmaksi. Studiokuvia en kaipaa, mutta jotain kivoja mahdollisimman autenttisia ulkokuvia koko perheestä olisi kiva vielä joskus saada.

Valokuvissa ja erityisesti niiden teetätyksessä on myös se hyvä puoli, että huonompina päivinä niihin tarttuminen usein auttaa muistuttamaan siitä, että ne huonotkin päivät muuttuvat aina paremmiksi, niissä on suora näkymä moneen elämässä saavutettuun ja koettuun. Tästä meillä saan kiittää miestäni, joka on teettänyt monista elämän kivoista hetkistä kuvakirjan, lapsistakin on kirjat joka vuodelta. Ei ole kauaa, kun selasin meidän hääalbumia. Niin monta asiaa olin jo ehtinyt seitsämässä vuodessa unohtaa, lämpimiä muistoja.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s